Jane Austen: Kasvattitytön tarina

Eipäs ollutkaan tullut luettua Jane Austenia pitkään aikaan. Edellisin kokemukseni hänen parissaan taisi olla hieman takkuillen edennyt Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjan ensilukeminen viitisen vuotta sitten. Suhteeni Austeniin on jokseenkin samanlainen kuin Ernest Hemingwayhyn – hienoja kirjailijoita molemmat, mutta heidän tuotantonsa vaatii sen oman mielentilansa. Mikäli fiilis ei ole lukuprosessin aikana sopiva tai tähdet oikeassa asennossa, näiden kirjailijoiden teksti voi tuntua jopa tylsältä. Kammottavankin tylsältä.

Nyt ei onneksi tuntunut.

Kasvattitytön tarina kertoo – kuten nimestä varmaan voi hassua kyllä päätelläkin – erään kasvattitytön tarinan. Kyseenomainen kasvattityttö on Fanny Price, köyhän ja monilapsisen perheen tytär, joka pääsee varakkaiden sukulaisten hoiviin Mansfield Parkin kartanoon. Tarinan ytimen muodostavat Fannyn ja muun lähipirin nuorison ihmissuhteet ja erityisesti sopivan aviopuolison etsintä, kuten kirjailijan muuta tuotantoa tunteva lukija saattaa arvatakin.

Mansfield Parkissa ja sen lähistöllä elelevä hahmokaarti on Austenille tyypillisesti värikästä sellaisella karikatyyrimaisen kärjistetyllä tavalla. Fannyn toinen täti (lady Bertram) on veltto tyhjäpää, joka vetoaa joka toisessa lauseessa miehensä arvostelukykyyn eikä kykene päättämään itsenäisesti edes aivan joutavanpäiväisiä asioita. Täti Norris on sentään pontevampi, mutta aivan kuvottavan epäreilu ja epäempaattinen Fannya kohtaan. Eno Thomas Bertram on kunnioitusta ja jopa pelkoa herättävä hahmo, mutta vaimonsa ja kälynsä rinnalla hän näyttäytyy ajoittain jopa hyväntahtoisena. Perheen vanhin poika on hunsvotti, tyttäret kanamaisia. Naapurissa sijaitsevassa pappilassa majailevat Crawfordin sisarukset ovat molemmat iloluontoisia, mutta pinnallisia hassuttelijoita.

Tuosta hahmogalleriasta ei muutenkaan kohoa mitään itselleni kummempia suosikkeja, mutta keskeisin hahmopari – päähenkilö Fanny ja hänen ihastuksensa Edmund-serkku – on peräti huonosti kirjoitettu. Heidät on selvästi tarkoitettu pidettäviksi hahmoiksi, mutta etenkin Fanny on niin nössömäinen, nöyristelevä ja selkärangaton, että hän herättää lukijassa lähinnä ärtymystä. Ainoa hänen edes hivenen särmää osoittava tekosensa on, että hän antaa täräyttää epätoivotulle kosijalle pakit. Edmund puolestaan on kyllä ihan sympaattinen tapaus, mutta varsin tylsä ja huumorintajuton hänkin. Mielestäni keskeisimmissä henkilöissä kuuluisi olla edes vähän enemmän potkua. Tuollaisiin laimeisiin ja kuivakoihin ilonpilaajiin ei voi samastua sitten yhtään.

Hahmojen elämä on ihmissuhdesoppia lukuun ottamatta rauhanomaista ja jopa tapahtumaköyhää. Tarinan hauskin osuus käsittelee sitä, kun nuoret päättävät sir Thomasin poissaollessa pistää pystyyn teatteri-esityksen. Kerrankin heillä on jotakin kunnon tekemistä ainaisen puistoissa vetelehtimisen ja loputtomien keskustelujen sijasta. Kirja ei muuten kuulu Austenin humoristisimpiin, mutta näytelmän rakentamiseen liittyvät kommellukset ja eri hahmojen näyttelytyylien kuvaukset ovat hupaisaa luettavaa. Varsinkin tuon näytelmähankkeen yhteydessä Fanny ja Edmund erottuvat muista olemalla kauheita huumorintajuttomia koppuroita. Silti nuo teatterikohtaukset ovat hulvattomia.

"Fanny, joka oli läsnä kaikissa harjoituksissa kohteliaana ja useinkin ainoana kuuntelijana, tiesi piankin mistä vioista kutakin syytettiin. Hän tiesi, vaikka herra Yates ei tiennyt sitä itse, että tämä karjui kaikkien mielestä vallan hirveästi, kun taas herra Yates oli tyytymätön Henry Crawfordiin. Tom Bertramia syytettiin siitä että hän puhui niin nopeasti, ettei hänen sanoistaan saanut selvää, ja rouva Grant taas pilasi kaiken naurullaan. Edmund ei ollut vielä ennättänyt oppia osaansa, ja herra Rushworthin kanssa oli aivan surkeata joutua tekemisiin, koska hän tarvitsi kuiskaajan apua joka lauseessa."

Vaikkei hahmogalleria olekaan mieleeni, niin Kasvattitytön tarina on itse asiassa suosikkini Austenin tuotannosta. Yleensä hänen kirjansa ovat kielellisesti ansioituneita ja mukavan helppolukuisia, humoristisia ja keveitä, mutta lajityypin vaatima dramatiikka ja tunteiden palo jää uupumaan. Teoksissa esiintyvän englantilaisen sivistyneistön käytös on niin ylitsevuotavan hillittyä ja korrektia, että mitään riitojen tai räiskyvän tunneilmaisun kaltaista on turha odottaakaan. Sama pätee toki yhtä lailla tähänkin kirjaan, mutta päähenkilö Fannyn ulkonaisesti tyynestä olemuksesta huolimatta hänen sisimmässään kuohuu alati. Ja toisin kuin useimmissa Austenin romaaneissa, kuohuntaa ei jätetä vain lukijan mielikuvituksen varaan, vaan sitä kuvaillaan tekstissä suorasanaisesti. Se tekee tästä väkevämmän lukukokemuksen kuin muista Austenin kirjoista, jotka sortuvat mielestäni usein laimeuden syntiin.

Eli kannattaa lukea kyllä, jos 1800-luvun romantiikka ei tunnu omissa korvissa kirosanalta.