Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia

Sain viime jouluna jo perinteiseksi muodostuneen lahjan, tuoreimman kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan: Sirpa Kähkösen 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia. Tai no en tiedä, voiko tuota käytäntöä vielä nimittää perinteeksi, kun se on ollut voimassa vasta kahtena jouluna (vuonna 2022 pukinkontista kolahti Iida Rauman Hävitys), mutta ainakin siitä olisi toivottavaa tulla sellainen. Luen yleensä sen verran paljon kulahtaneita klassikoita, että välillä on hyvä jo ihan yleissivistyksen ja vaihtelun vuoksi liittää lukemistoonsa myös tuoreempia menestyskirjoja, tai miksei vähemmän menestyneitäkin. Finlandia-voittajat ovat varma valinta siinä mielessä, että niistä on ainakin joku tykännyt – tässä tapauksessa siis ainakin Jorma Uotinen, joka valitsi viimevuotisen voittajan. En tosin ymmärrä miksi juuri hän, koska eihän hän ole mikään asiantuntija kirjallisuuden saralla.

Joka tapauksessa Sirpa Kähkönen on sinänsä kokenut kirjailija, vaikka olikin minulle uusi tuttavuus. Aiemmin häneltä on ilmestynyt hänen oman sukunsa mikrohistoriaa käsittelevä Kuopio-sarja. Siinä päähenkilöinä ovat ymmärtääkseni Kähkösen äidinpuoleiset isovanhemmat ja tapahtumapaikkana kuopiolainen kortteli 1930-luvulla ja sotien aikaan. Myös 36 uurnaa jatkaa osittain saman aihepiirin parissa, mutta siinä keskiöön on nostettu Kähkösen hiljattain edesmennyt äiti ja ennen kaikkea tämän ongelmallinen suhde lapseensa.

36 uurnan käsittelemä ajanjakso kattaa yhden yön, tai sitten useita vuosikymmeniä – miten sen nyt haluaa määritellä. Minäkertoja Sirpan äidin kuolemasta on tullut kuluneeksi vuosi ja nyt on lopullisten jäähyväisten aika. Henkilöolento Tuonen tytti istuu takapiruna koko pitkän yön, kun Kähkönen tekee tiliä äitinsä kanssa ja valitsee tälle 36 tavalla tai toisella suvun historiaan liittyvää hautalahjaa mukaan manan manoille. Lahjojen joukossa on konkreettisia asioita, kuten äidin vanha villatakki ja vanhat huopikkaat, mutta myös kansanvihollisuuden ja päätuskan kaltaista abstraktimpaa käsitteistöä. Löyhästi näiden muistoesineiden ympärille rakentuen käydään läpi suvun tarinaa jälleen sieltä äidinisän ja -äidin, punikki Laurin ja torpparintytär Anna Heleenan vaiheista aina nykyaikaan.

Kähkösen Riitta-äidin lapsuus ei ollut helppo. Poliittisessa vankeudessa ja sodassa traumatisoitunut Lauri ja esikoislapsensa vauvana haudannut Anna Heleena olivat molemmat omalla tavallaan rikkinäisiä ihmisparkoja ja etenkin ankaria kasvattajia, joilta ei hellyyttä tai ymmärrystä jälkikasvulleen irronnut. Hillittömiä raivokohtauksia saava Lauri on tyttärensä silmissä ”musta ukko, joka huutaa”. Anna Heleena taas kuiskailee tyttärelleen: ”Parempi kun et olis koskaan syntynytkään”. Teini-ikäisenä Riitta joutuu vieläpä liikenneonnettomuuteen ja paranee siitä kyllä päällisin puolin nopeasti – eihän edes mitään jäseniä ole rikki – mutta ainakin minäkertojan tulkinnan mukaan onnettomuus jätti äidille pysyvän, impulssikontrollia heikentävän aivovamman.

Kähkösen oma lapsuus ei myöskään ollut helppo. Rikkinäisestä päästä, amfetamiinipitoisten laihdutuslääkkeiden väärinkäytöstä ja alkoholismista kärsivä Ritva kohdistaa tyttäreensä jatkuvasti niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Erityisesti alkoholin vaikutuksen alaisena hän riehuu hillittömästi kuin pyörremyrsky, niin että tytär joutuu piilottamaan veitset ja pelkäämään henkensä puolensa. Lisää juopaa äiti-tytärsuhteeseen aiheuttaa, että Lauri ja Anna Heleena puolestaan ovat vanhemmiten seestyneet ja suovat nyt lapsenlapselleen sitä kiintymystä ja lämpöä, josta heidän tyttärensä aikoinaan jäi paitsi.

Kirjassa toistuu lause ”Laps pitää ymmärtää kotonaan”, mutta sen paremmin minäkertoja Sirpaa kuin Riittaa aikoinaan ei ole ymmärretty. Se on sitä väärässä olemisen historiaa; sukupolvelta toiselle periytyviä kasvatusvirheitä ja vahingollisia toimintamalleja. Kähkösen suvussa nostetaan joka polvesta esiin joku syntipukki, kaiken pahan alku ja juuri – aikoinaan se oli kiivas Lauri, sitten kiivas Riitta ja lopulta muka aina kaikessa oikeassa oleva ja ylivertainen Sirpa. ”Sukuopistossa onkin ollut mahdollista suorittaa yhdistetty Syntipukin-Kantajan ammattitutkinto”, minäkertoja kirjoittaa. Hän ei tekstissään ilmaise kuitenkaan kaunaa tai katkeruutta kohtalostaan, vaan pyrkii puolestaan aidosti ymmärtämään ja etsimään taustasyitä äitinsä holtittomalle käytökselle.

36 uurnaa -teosta on hankala sijoittaa yksiselitteisesti mihinkään tiettyyn genreen. Siinä on autofiktiota, historiaa, sukutarinaa ja elämäkertaa, mutta myös mytologiaa ja suorastaan fantasiaan viittaavia elementtejä taruhahmo Tuonen tytin ja haudan takaa kummittelevien henkilöiden muodossa.

Minun on valitettavasti myös hiukan hankala päättää, pidinkö teoksesta vai en. On sillä kyllä ansionsa: eittämättä aihepiiri on koskettava ja tärkeä, minkä lisäksi Kähkösen kieli on varsin ilmaisuvoimaista. Kirja lähti kuitenkin keriytymään turhan hitaasti. Kaipa Laurin ja Anna Heleenan taustoistakin oli tärkeä kertoa, mutta minä odotin koko heidän tarinansa ajan itse asiaan pääsemistä. Varsinainen villakoiran ydin eli Kähkösen ja hänen äitinsä välinen suhde nousi kuitenkin keskiöön vasta teoksen loppupuolella, vaikka aikaisemminkin siihen kyllä ajoittain viitattiin. Siitä päästäänkin suurimpaan valituksenaiheeseeni – kirja eteni varsin sekavasti, hajanaisesti ja poukkoillen. Kronologista järjestystä noudatettiin kyllä löyhästi, mutta vähän väliä kertoja syrjähti esimerkiksi omiin lapsuusmuistoihinsa kesken isovanhempiensa elämänvaiheiden. Se teki tekstin seuraamisesta hiukan raskasta. Samaten Kähkösen isäsuhteen miltei täydellinen puuttuminen hänen omista lapsuuskuvauksistaan herätti kummastusta, vaikka tokihan kirjailijalla on oikeus pättää teoksensa fokus haluamallaan tavalla.                  

Joka tapauksessa tämäkin Finlandia-voittaja kannatti kyllä lukea ja ehkä ensi jouluna on taas aika palata tämän ”perinteen” pariin. Silloin sitä ehkä voisikin jo perinteeksi nimittää.