Karin Fossum: Varoitus

Aiemmassa tekstissäni käsittelin norjalaisdekkaristi Karin Fossumia ja hänen Ken sutta pelkää -nimistä teostaan. Jatketaan nyt saman kirjailijan parissa – männäviikolla lukaisin Konrad Sejer -sarjassa kymmenentenä ilmestyneen Varoituksen (v. 2009). Olin kyllä tutustunut aikaisemminkin niin tähän kuin käsittääkseni kaikkiin muihinkin Karin Fossumilta suomennettuihin teoksiin, mutta laadukkaiden kirjojen ja kirjailijoiden tapauksessa uusintaluvut ovat aina paikallaan. Mielestäni Fossumin uudempi tuotanto tosin on jotenkin puisevaa niihin vanhoihin kunnon ysärihelmiin (mm. edellä mainittu Ken sutta pelkää, Piru valoa kantaa ja Evan katse), mutta muitakaan ei ollut nyt saatavilla kirjaston hyllyssä.

Tässä välissä varoitettakoon tekstini sisältämistä juonipaljastuksista. Varoituksessa syyllinen on tosin muutenkin miltei ensisivuilta lähtien tiedossa eikä kirja muutoinkaan erityisemmin nojaa yllättäviin käänteisiin, joten tässä tapauksessa spoilereista ei ole niin suurta haittaa kuin joidenkin toisentyyppisten teosten kohdalla. Siitä huolimatta lukeminen tapahtuu tästä eteenpäin omalla vastuulla, jos Varoitus ei vielä ole tuttu.

Ote kirjan takakannesta: ”Hän tulee jostain ja häviää kuin tuhka tuuleen. Hänen kepposensa eivät ole harmittomia piloja, vaan pahansuopia tekoja, jotka sysäävät ihmisten elämän raiteiltaan. Kun hänen temppunsa alkavat saada yhä kieroutuneempia sävyjä, alkaa tuntua ilmeiseltä että vielä sattuu jotain todella kamalaa.

Kaikki ovat ymmällään, heidän joukossaan myös komisario Konrad Sejer ja hänen ”oikea kätensä” Jacob Skarre. Vaikka poliisilla on aavistuksensa, alkaa lukija jossain vaiheessa pelätä, etteivät poliisit ehdi puuttua tapahtumiin ajoissa.”

Valitettavasti muistikuvani pitivät kutinsa eikä Varoitus edustanut vetävintä Fossumia sen paremmin juonensa kuin henkilöidensä osalta. Kirja rakentuu Johnny-nimisen nuoren hylkiön masinoimalle tihutöiden sarjalle, jota nimihenkilö Konrad Sejer ja hänen uskollinen oikea kätensä Jacob Skarre yrittävät ratkoa. Johnny muun muassa roiskii ulkoilmassa iltapäivänokosia ottaneen vauvan yltäpäältä sian vereen, lähettää lehteen tekaistun muistokirjoituksen vielä elävästä mummelista, tuhrii vuorenrinteellä laiduntaneen lampaan oranssilla maalilla, tilaa ruumisauton ALS:in riuduttamalle potilaalle ennen kuin tämä on kuollut ja uskottelee nelikymppiselle naiselle valheellisesti tämän tyttären loukkaantuneen liikenneonnettomuudessa. Juoni ei siis ole erityisen kiinnostava, silllä vaikka nuo konnankoukut pirullisen ilkeitä ovatkin, niin eivät nyt mitenkään kuolemanvakavia sentään. Olen aina ollut sitä mieltä, että kaikista mahdollisista rikoksista ainoastaan murha ja tappo ovat riittävän raflaavia dekkarin aiheeksi. Varoituksen loppupuolella tosin esiintyy myös joitakin kuolemantapauksia, mutta ne tulevat auttamatta liian myöhään kirjan koukuttavuuden kannalta.

Tuohon kolttosten kavalkadin ympärille rakentuvaan juoneen liittyy toinenkin ongelma. Jokainen kolttonen muodostaa nimittäin ikään kuin oman minitarinansa omine sivuhenkilöineen, mikä tekee kirjasta hieman polveilevan kokonaisuuden. Toki kaikki rötökset ovat saman henkilön käsialaa ja niitä myös tutkii sama poliisihenkilöstö, mutta silti kirja olisi mielestäni säilynyt paremmin kasassa, mikäli siinä olisi keskitytty vain yhteen tai korkeintaan pariin isompaan rikokseen.

Juonen ongelmat olivat kuitenkin mitättömiä verrattuna henkilökuvauksen pulmiin. Yleensä Fossum on loistanut nimenomaan inhimillisen tuntuisten rikollishahmojen rakentamisessa, mutta Johnny puolestaan oli niin hirveä pikkunilkki, että olisi tehnyt mieli tirvaista häntä päin näköä. Kyllähän hänessä ajoittain pilkahteli inhimillisiäkin piirteitä – ainakin hän kykeni kokemaan aitoa kiintymystä isoisäänsä ja lemmikkijyrsijöitään kohtaan – mutta muutoin hän oli aivan liioitellun epämiellyttävä. Hänen suuruudenhullut ajatuksensa tyyliin ”minä olen parempi kuin kaikki muut” ärsyttivät minua erityisen paljon. Taito kai se on raivostuttavien hahmojen kirjoittaminenkin, mutta minä en hae Fossumin kirjoilta sellaista. Yleensä hänen rikollishahmonsa kykenevät kyllä empatiaan ja eksyvät kaidalta polulta ihan vain vahingossa tai muuten vain ymmärrettävistä syistä. Johnny puolestaan ei kokenut uhrejaan kohtaan minkäänlaista myötätuntoa eikä hänellä ollut päteviä motiiveja ilkitöilleen. Toki hänen elämänsä oli ollut hankalaa alkoholistiäidin ikeessä, mutta vauva tai tämän vanhemmat, mummeli, lampaiden omistaja, ALS-potilas tai nelikymppinen nainen eivät olleet tehneet hänelle kerrassaan mitään vääryyttä. Onhan reaalimaailmakin tietysti täynnä perusteetonta pahuutta, eli mitenkään epäuskottava hahmo Johnny ei ollut. Häneen oli kuitenkin huomattavasti vaikeampi samastua kuin Fossumin pahiksiin yleensä, joten koko kirja jäi valitettavan etäiseksi.

Uhrien sielunmaisemaan pureutumisessa oli sen sijaan onnistuttu paremmin. Margret-vauvan vanhemmat kokivat koko turvallisuudentunteensa järkkyneen perustavalla tavalla heidän lapseensa kohdistuneen kepposen jälkeen – niinpä Karsten-isä alkoi uhitella jokaiselle vastaantulijalle ja Lily-äiti pelätä pienintäkin risahdusta. ”Lily istuu tuossa ja kiukuttelee kuin pikku pentu ja minä murisen kuin rakkikoira”, Karsten ajatteli. Heidän reaktionsa noudattivat kyllä turhankin tarkasti tyypillisiä sukupuolistereotypioita, mutta yhtä kaikki nuo kipuilut herättivät lukijassa myötätuntoa. Mummeli Gunilla Mørk ja ALS:ia sairastava Helge Landmark puolestaan olivat aiemminkin epämääräistä kuolemanpelkoa, mutta tekaistun muistikirjoituksen ja ennenaikaisesti saapuneen ruumisauton myötä tuo pelko muuttui konkreettisemmaksi heidän mielessään. Samoin nelikymppinen Evelyn Mold oli tyttärensä skootterin ostosta lähtien alitajuisesti murehtinut onnettomuuden mahdollisuutta, mutta muka sairaalasta soitetun feikkipuhelun jälkeen hän joutui ensimmäistä kertaa napit vastakkain kauhunsa kanssa. Lampaanomistaja Sverre Skarnin taas suhtautui kotieläimeensä töherrettyyn graffittiin ihan huumorilla. Myös oranssinkeltaisen lampaan luontoretkellään bonganneen kahdeksanvuotiaan Theon näkökulma oli kirjoitettu varsin uskottavan makuisesti. En voinut olla ihailematta, kuinka sujuvasti Fossum onnistuu solahtamaan niin nuorten ihmisentaimien kuin elämänsä ehtoopuolella olevien vanhustenkin nahkoihin.

Eli ehkäpä tämän kirjan tarkoituksena olikin paneutua enemmän rikoksen uhrien ja todistajien kuin syyllisen kokemusmaailmaan. Tavallaan siinä on kyllä onnistuttukin, mutta toisaalta näitä uhrihahmoja on Varoituksessa niin monta, että heihin tutustuminen jää väkisinkin ihan vain pintaraapaisuksi. Varsin taidokkaita pintaraapaisuja ne toki ovat, mutta yhdenkään edellä mainitun henkilön mielenmaisemaan ei kuitenkaan päästä tutustumaan perinpohjaisesti.

Poliisihahmot puolestaan tulevat kyllä tutuiksi, mutta heidän kuvauksessaan on ollut tiettyjä muita epäkohtia sarjan alusta lähtien. Etenkin Konrad Sejer on kieltämättä symppis, mutta niin ylitsevuotavan puhtoinen ja hyveellinen, että hänen on mahdotonta uskoa koskaan ajaneen edes punaisia valoja päin. Toisaalta hänen neuroottinen lainkuuliaisuutensa menee jo niin yli, että se lähentelee tragikoomisuutta – esimerkiksi parkkeerattuaan auton hän joutuu seisahtumaan hetkiseksi kauemmmas mittailemaan katseellaan, tuliko se varmasti keskelle ruutua. Raskasta olisi elää tuolla tavoin. Muutoin hänessä ei kuitenkaan ole mitään inhimillisiä heikkouksia, ei ainakaan moraalisessa mielessä. Oikeassa elämässä ihmiset harvemmin ovat tuollaisia Jeesus Nasaretilaisia. Sejerin työparina toimiva Jacon Skarre puolestaan tuntuu hivenen inhimillisemmältä, sillä hänessä on sentään jonkinlaista rentoutta ja huumorintajua, mutta kyllä minä häneenkin kaipaisin lisää rosoja. Fossum voisikin ottaa poliisihahmojensa suhteen vaikutteita vaikkapa Henning Mankellin juoposta ja äkäisestä antisankarista.

Varoituksen juoni ja henkilökuvaus eivät siis olleet mitään kovin ihmeellistä, joten kirjassa olisi voitu panostaa edes jännittävän tunnelman rakentamiseen. Sellaisestakaan ei ollut kuitenkaan viitteitä. Yleensä minua ei ole häirinnyt, että Fossumin teoksissa syyllinen on miltei aina heti alusta alkaen selvillä. Hänen rikollisensa ovat nimittäin tupanneet olemaan sen verran sympatioita herättäviä tyyppejä, että heidän on nimenomaan toivonut pääsevän livahtamaan kuin koira veräjästä – tällöin jännitys on muodostunut siitä, että lukija on suorastaan pelännyt poliisien onnistuvan rikoksen selvittämisessä. Sitä paitsi jännäily ei koskaan ole ollut merkittävin tekijä Fossumin tuotannossa, vaan hänen kirjansa ovat olleet ennen kaikkea psykologisessa mielessä kiinnostavia. Varoituksesta nämä molemmat aspektit, jännitys ja psykologinen kiinnostavuus, jäivät valitettavasti uupumaan.

Kirjassa parasta olikin ehkä kieli. Fossumin ilmaisu on varsin tiivistä; lauserakenne on naseva, kuvaukset lyhyitä mutta informatiivisia. Välillä teksti kyllä töksähtelee liikaakin ja kappalejako on ontuva, mutta sanavalinnoissa Fossum pesee monet muut mennen tullen. Esimerkiksi Margrete-vauvaa kuvataan ”polkkakaramellin” näköiseksi – en oikeastaan edes tiedä, millainen on polkkakaramelli, mutta jotenkin tuosta silti tuli elävät mielikuvat. Parhaiden virkaveljiensä ja -sisartensa tapaan Fossumilla on taito maalata vaikkapa hahmon tai miljöön tärkeimmät ominaisuudet lukijan silmien eteen muutamalla tarkkaan valitulla sanalla, kun joku vähemmän lahjakas kynäilijä voisi jaaritella samasta aiheesta kappaletolkulla eikä koskaan kykenisi moiseen tarkkuuteen.

Ei kai tässä enää juuri muuta. Ehkäpä tästäkin tekstistä tuli hieman turhan negatiivissävytteinen, kuten minun kirjoituksillani välillä on tapana. Kyllähän Fossumin tekstiä lukee aina mielellään, mutta hänen parhaimmalle tasolleen tämä teos ei vain yltänyt.