Charlotte Brontë: Professori

Alkoi tuossa taannoin tehdä mieli palata jälleen Brontë-kirjallisuuden pariin. Viimeisimmät kokemukseni sillä saralla ovat olleet Emily Brontën Humisevan harjun ties kuinka mones uusintaluku puolisentoista vuotta sitten ja Anne Brontën Agnes, Kotiopettajattaren ensilukeminen melkein kolme vuotta sitten. Eli eihän noita sisaruksia mitenkään yhtenään tule luettua, mutta aina silloin tällöin mieli alkaa kuitenkin halajaa 1800-luvun brittiympäristöön joko näiden Brontëjen tai vaihtoehtoisesti Jane Austenin muodossa. Emily Brontë on oma suosikkini tuon ajan kirjailijoista – niistä harvalukuisista tuntemistani siis – sillä hänen suorasukainen ja runsaasti suuria tunnekuohuja sisältävä kerrontansa erosi mielestäni edukseen sisarten ja varsinkin Jane Austenin hillitymmästä ilmaisusta. Emilyltä ei vain valitettavasti ehtinyt ennen hänen turhan varhaista poismenoaan ilmestyä muita romaaneja kuin tuo mainittu Humiseva harju, joten Brontën-nälkää on tyydytettävä enimmäkseen muilla kyseisen sisarusparven hengentuotoksilla. Onhan niissäkin toki paljon samaa kuin Humisevassa harjussa vaikkapa tapahtumapaikkojen ja tematiikan suhteen, vaikka ilmaisutapa onkin paljon vaisumpi.  

Tämän tekstin aiheena eivät kuitenkaan ole Brontët ylipäätään, saatika Jane Austen, vaan nimenomaan Charlotte Brontë ja erityisesti hänen postyymisti julkaistu viimeinen kirjansa Professori. En ollut lukaissut Charlotte Brontëlta aikaisemmin muuta kuin hänen tunnetuimman teoksensa Kotiopettajatteren romaanin, joka on jokaisella kerralla ollut varsin epätasapainonen lukukokemus. Olen pitänyt siinä etenkin päähenkilön lapsuuskuvauksista ja synkän kartanon salaperäisten tapahtumien arvoituksesta niiden kirvoittaman dramatiikan vuoksi, mutta itse romanssi jää mielestäni suorastaan latteaksi ja romaanin loppupuoli sisältää joitakin niin epäuskottavia käänteitä, että menee vähän maku koko hommasta. Professori taas valikoitui seuraavaksi kosketuksekseni Charlotte Brontë tuotantoon lähinnä ohuehkon 331 sivun mittansa perusteella ja koska sen päähenkilö on muista Brontë-teoksista poiketen mies, minkä arvelin olevan virkistävää vaihtelua. Noin muuten otaksuin Professorin jatkavan Kotiopettajattaren romaanin viitoittamalla tiellä, eli mitään rajuja tunteenilmaisuja olisi turha odottaa ainakaan esitettävän rakkaustarinan tiimoilta.

Varoitettakoon tässä välissä, että tekstissäni esiintyy joitakin juonipaljastuksia. 

Tammi 2009

Suom. Inkeri Koskinen
Englanninkielinen alkuteos: Professor, 1857

Ote takakannesta:

”Charlotte Brontën epäsovinnainen esikoisteos. Eletään 1800-luvun alkupuolta, teollistumisen ja romantiikan aikakautta. Etonista valmistunut William Crimsworth matkustaa Brysseliin toimiakseen siellä opettajana, eli professorina, kuten Belgiassa sanotaan. Tyttökoulu tarjoaa periaatteelliselle nuorukaiselle haasteita ja houkutuksia. Aikansa kahleista pyristelevälle Williamille tärkeintä on kuitenkin kulkea omaa tietään kohti tosirakkautta muiden juonitteluista huolimatta.”

Professori ei siis tyypillisen Brontë-kirjallisuuden tavoin sijoitukaan Britanniaan (tosin kyllä saarivaltiossakin hetki vietetään), vaan pääasiassa Belgiaan. Muutenkin kirja poikkesi jonkin verran ennakko-odotuksistani, sillä se herätti kyllä voimakkaita tunteita ainakin lukijassa, mutta enimmäkseen negatiivisessa mielessä ja lähinnä pöyristystä. Takakansitekstissäkin oli luonnehdittu teosta ”epäsovinnaiseksi” ja tuo luonnehdinta osui kyllä varsin hyvin maaliinsa. Aikalaislukijoiden keskuudessa pöyristystä lienee herättänyt lähinnä Brontën tapa kuvata naiset itsenäisinä ja itse oman elantonsa hankkivina toimijoina, mutta nykylukijassa taas kirjailijan tapa latistaa belgialaiset ja muutkin vieraiden kansojen edustajat alemman tason ihmisiksi nostattaa kulmakarvoja pahemman kerran. Esimerkiksi flaameja on kuvailtu kirjassa seuraavaan tapaan:

”Hänen takanaan istui joukko hyvin rahvaanomaisia, alempiarvoisen näköisiä flaameja, joiden joukossa oli kaksi tai kolme esimerkkiä tuosta ulkonäön epämuotoisuudesta ja älyn vähämielisyydestä, joiden yleisyys Alankomaissa tuntuisi tarjoavan todisteen siitä, että maan ilmasto rappeuttaa ihmismieltä ja -ruumista.”

Vaikkapa edellä mainittua katkelmaa ei pysty runnomaan mihinkään lievän ennakkoluuloisuuden kategoriaan, vaan se tuntuisi heijastelevan suoranaista muukalaisvihaa – tiedä sitten mistä moinen vihamielisyys kumpusi, mutta lieneeköhän Brontëlle muodostunut tiettyjä henkilökohtaisia antipatioita ”ulkomaalaisia” kohtaan hänen toimiessaan Brysselissä opettajana. Brittejä sen sijaan kuvataan kirjassa ulkoiselta habitukseltaan epäsiisteiksi, mutta piirteiltään älykkäiksi, ja heistä huokuu kuulemma ”yleinen synnynnäisen säädyllisyyden ja kunnollisuuden vaikutelma”. Samaten Englannissa vallalla oleva protestanttinen kristillisyys on muka jollakin tavalla aivan ylivertaista mannermaan katolilaisuuteen verrattuna. Olen lukenut aikoinaan vaikkapa Tuulen viemään ilman nikotteluja ja kuitannut siitä välittyneen orjuuden ihailun ja tummaihoisten halventamisen ihan vain ajankuvana, mutta Professori meni minusta liian pitkälle tuossa oman perimän ylistämisessä ja muiden kansojen halventamisessa. Tuosta tuli suorastaan vastenmielinen olo.

Jos Professorissa yleistetään kokonaisten kansojen ominaispiirteitä kyseenalaisella tavalla, niin yksilöiden kuvaus ei ole sen korrektimpaa. Hahmoista pystyy näkemään jo heidän kallonmuotonsa ja kasvonpiirteidensä perusteella koko heidän luonteenlaatunsa ja kaikki moraaliset taipumuksensa. Tämä latistaa ylipäätään henkilökuvauksen varsin yksioikoiseksi. Jokainen hahmo on selvästi jaoteltavissa joko moraalisesti turmeltuneeksi tai yleväksi ja nuo ominaisuudet ovat jo päällepäin tarkasteltuna havaittavissa. Esimerkiksi erästä Williamin oppilasta maalaillaan seuraavasti:

”Hänellä oli täsmälleen samanmuotoinen kallo kuin Paavi Aleksanteri kuudennella. Hänen hyväntahtoisuuden, kunnioituksen, vakaumuksellisuuden ja pitkäjänteisyyden elimensä olivat harvinaislaatuiset pienet, kun taas omahyväisyyden, lujuuden, tuhoavuuden ja riidanhaluisuuden elimensä mielettömän suuret.”

Edellä siteeratun kaltaiset näkemykset edustavat ns. frenologiaa, 1800-luvulla ilmeisesti laajemminkin suosiota niittänyttä näennäisoppia, jonka mukaan ihmisen luonteepiirteet ovat luettavissa kallon muodoista. Jokainen kirjailija ja muutkin yksilöt ovat tietysti oman aikakautensa ja tuolloin vallinneiden käsitysten vankeja, mutta näin nykyihmisen näkövinkkelistä tuntuu yksinomaan typerältä, että joku on voinut nikottelematta niellä noinkin naurettavan harhaopin. Eihän tarvitse muuta kuin tarkastella objektiivisesti oman tuttavapiirinsä jäseniä ja vertailla heidän ulkonaisten piirteidensä ja luoteenlaatunsa yhtäläisyyksiä havaitakseen, että mitään korrelaatiota henkisten ominaisuuksien ja kallon kuhmujen välillä ei ole osoitettavissa. Muissa lukemissani Brontëjen kirjoissa, edes Charlotten omassa Kotiopettajattaren romaanissa, moista humpuukia ei muistaakseni ole esiintynyt.

William Crimsworthin ja hänen oppilaansa Frances Henrin rakkaustarina näyttäytyy myös jossakin määrin vinksahtaneena, eikä vähiten siitä syystä, että William ylipäätään on Francesin opettaja. Outo mestari-kisälli-tyyppinen asetelma säilyy kaksikon välillä myös senkin jälkeen, kun varsinainen opetussuhde on jo päättynyt. Frances muun muassa kutsuu miestään nimityksellä ”monsieour” vielä useiden aviovuosien kuluttuakin. Hän myös jostakin syystä nauttii siitä, jos rakastettu puhuu hänelle tympeän käskevään sävyyn aivan kuin opettaja kurittomalle oppilaalleen. Samoin kuin xenofobiset asenteet, sovinistiset piirteetkin ovat tietysti vain osa ajankuvaa – eihän tuolloin oikeastikaan vallinnut tasa-arvo miesten ja naisten välillä. Toisaalta Williamin ja Francesin omaksumiin perinteisiin sukupuolirooleihin peilattuna vaikuttaa varsin kummalliselta ja epäuskottavaltakin, että Frances kuitenkin haluaa (miehensä siunauksella) osallistua tasavertaisena kumppanina perheen elättämiseen. Tämä ei ole millään tavalla linjassa heidän parisuhteensa muun dynamiikan kanssa.

Miesnäkökulma ei mielestäni vaikuttanut kirjan parisuhdekuvauksiin erityisemmin, vaan ne olivat samantyyppisiä kuin Charlotte Brontën tunnetuimmassa teoksessa, jonka päähenkilö oli Jane Eyre -niminen nainen. Myös Kotiopettajattaren romaanissa rakastavaisten välillä oli nimittäin valta-asetelma – sankaritar ei tosin ollut miehen opetettava vaan palkollinen – eli ehkäpä Charlotte kärsi jonkin sortin isukkiongelmista. Kuulemma hän oli itse Brysselissä asuessaan yksipuolisesti ihastunut koulunsa naimisissaolevaan professoriin, eli omista kokemuksista on varmasti ammennettu sisältöä tähän Professoriin.  

Mikäli vanhentuneen ajankuvan kirvoittamia paheksunnan tunteita ei oteta lukuun, Professori on melko intohimoton ja tasapaksu lukukokemus. Väkeviä emootioita ei ole havaittavissa kummassakaan ääripäässä. Kun William saa kuulla ensimmäisen ihastuksensa seurustelevan erään toisen miehen kanssa, hän onnistuu tukahduttamaan mielipahan tykkänään ihan vain järkeilemällä. Tavatessaan kyseisen vilpillisen naikkosen seuraavan kerran hän ilmaisee moitteita verbaalisesti vain rivien välistä ja nonverbaalisesti sinkoamalla tähän yksittäisen paheksuvan katseen. Mitään sen dramaattisempaa välienselvittelyä ei tule. Samoin Williamin ja Francesin romanssi on kuvattu arkisesti ja vailla kummempia tunteenpurkauksia, tai edes merkittäviä keskusteluja. Erityisempiä esteitäkään ei kaksikon tylsän ja tasaisen onnen tielle ilmaannu. Toki oikeassa elämässä kannatankin sitä, että ihmiset hillitsevät itsensä eivätkä suolla kaikkia mielenliikkeitään pidäkkeittä ilmoille, ja toisaalta mikäs sen mukavampaa, jos jonkun pariskunnan asiat sattuvat järjestymään mutkattomasti. Kirjallisuudessa moinen vaisuus ja ruusuilla tanssiminen on kuitenkin tylsää luettavaa.

Kielellisesti teos on ihan ansiokas; käytetty sanasto on rikasta ja kuvailu tarkkaa. Aika usein Brontë sortuu kuitenkin jaarittelun syntiin ja saattaa pahimillaan kuluttaa kokonaisen sivun maalailemalla jotakin ulkonaista seikkaa tai ajatusta, joka olisi kyllä tullut vallan mainiosti selväksi ihan yhdellä tai parilla virkkeelläkin. Jaarittelua esiintyi miltei yhtä paljon myös Kotiopettajattaren romaanissa, joten mitenkään yllätyksenä se ei tullut. Sen sijaan nimenomaan Professorille ominaista on jatkuva ranskankielisten sanojen ja lauseiden ymppääminen keskelle muutoin englanninkielistä tekstiä. Tuolla tyylillä lienee tavoiteltu jotain autenttista mannereurooppalaista henkeä, mutta lukemista hankaloittaa aika paljon, kun jatkuvasti pitää tuhrustaa käännöksiä alaviitteistä. Kirjan kappalejako on myös varsin raskassoutuinen.

Eli tämä teos ei noussut missään tapauksessa haastamaan lempi-Brontëani, vaan sillä pallilla säilyy edelleenkin yksinoikeutetusti Humiseva harju – nyt ja varmaan aina.