Teresan kirjablogi

Luin tämän kirjan typeristä syistä. En seuraa suunnistusta enkä oikein muutakaan urheilua, joten Minna Kauppi ei ole mitenkään erityisen lähellä sydäntäni. Pidän kuitenkin Apulannasta ja yhtyeen rumpalista Sipe Santapukista, joka tunnetaan myös Minna Kaupin miehenä. Siitä löytyi oiva aasinsilta uunituoreeseen Suunta/Vaistoon (Like Kustannus, 2020, 393 sivua) tutustumiseen – Sipe varmasti varmasti olisi kirjassa merkittävässä roolissa avopuolison ominaisuudessa. Lisäksi kirjailija Ari Väntänen oli minulle entuudestaan tuttu ja hyväksi havaittu elämäkerturi; hänen käsialaansa kun oli myös kuusi vuotta sitten ilmestynyt Apulanta-kirja Kaikki yhdestä pahasta. Olen sitä paitsi muutenkin ainakin periaatteessa elämäkertojen ystävä, vaikka niitä tulee luettua ihan liian harvoin. Eli siis nämä kolme syytä – Sipe, Väntänen ja elämäkerroista pitäminen – ajoivat minut tämän teoksen pariin, eikä mikään aito kiinnostus Minna Kauppiin tai hänen uraansa.   Jälkiviisaana voin kuitenkin todeta...

Sofi Oksanen oli minulle entuudestaan melko vieras kirjailija. Ainoa aiempi kokemukseni hänestä oli kesken jäänyt yritys lukea Puhdistus jokunen vuosi sitten. En päässyt siihen kirjaan sisään ja hyydyin muistaakseni muutaman kymmenen sivun jälkeen. Tästä ikävästä muistosta huolimatta päätin ennakkoluulottomasti antaa Oksaselle uuden mahdollisuuden, kun satuin kuulemaan naisten välistä rakkautta ja mielenterveysongelmia käsittelevästä Baby Janesta (Silberfeldt Oy, 2005). Tuohan kuulostaa mielenkiintoiselta, minä ajattelin, täytyypä lukea. No, nyt se sitten on tahkottu. Täytyy sanoa, että kyseessä on aika jännä kirja. Se on lopulta aivan erilainen kuin miltä aluksi vaikuttaa. Ensimmäiset luvut on pyhitetty yksityiskohtaisille kuvauksille lesbojen välisestä seksistä. En ihan ymmärtänyt noiden kohtien tarkoitusta, mutta varmaan Oksanen on kuvitellut olevansa räväkkä ja kai hän on sitä ollutkin herran vuonna 2005. Nykyihmistä homoseksi ei kuitenkaan hetkauta suuntaan eikä toisee...

  George Martin on yksi lempikirjailijoistani ja tämä hänen lastenkirjansakin oli keikkunut lukulistani kärkipäässä jo tovin. Jossain vaiheessa jo lainasinkin sen kirjastosta, mutta silloin se jäi jostakin syystä aloittamatta. Aika typerää sinänsä, koska kyllähän nyt tällaisen ohuen rieskan voisi vetäistä välipalana milloin tahansa. Nyt olikin sitten jo korkea aika. Teki mieleni lukea Martinia, mutta A Song of Ice and Fire ei tullut kysymykseen, koska se on vielä liian tuoreessa muistissa. Siispä päätin yrittää tällaista uutta aluevaltausta.   Jäälohikäärme sijoittuu johonkin fantasiamaailmaan, josta ei oikeastaan kerrota juuri muuta kuin että siellä on käynnissä sota. Päähenkilö on Adara, kylmä pieni tyttö. Hän syntyi keskellä talvea, ankarassa pakkassäässä, ja hänen äitinsä kuoli synnytyksessä. Kylmyys ja kuolema jättivät jälkensä sekä häneen että hänen isäsuhteeseensa. Adara inhoaa kesää ja puhkeaa kukkaan vain talvisin, eikä hän siloinkaan ole kuin muut lapset. H...

Uusin Nälkäpeli-kirja Balladi laululinnuista ja käärmeistä innosti minut palaamaan pitkästä aikaa myös alkuperäisen trilogian pariin. Uusintaluku oli kyllä muutenkin ollut suunnitelmissa jo jonkin aikaa – tarkemmin sanottuna siitä lähtien kun satuin viime vuonna näkemään kirjasarjaan perustuvat elokuvat. Eiväthän ne kirjojen tasolle yltäneet, mutta synnyttivät kuitenkin kipinän päästä jälleen uppoutumaan oikein kunnolla Panemin maailmaan. Projektin toteuttaminen osoittautui vain yllättävän vaikeaksi, kun Nälkäpelit tuntuvat ainakin minun kotikaupunkini kirjastosta olevan pääsääntöisesti lainassa. Tällä kertaa tarkoituksenani oli lainata kaikki kolme osaa kattava yhteisnide, mutta tietenkin joku ehti nappaamaan sen juuri nenäni edestä. Onneksi kakkososa Vihan liekit löytyi poikkeuksellisesti hyllystä, joten aloitin tämän lukukierroksen sitten epäortodoksisesti siitä, vaikka yleensä pyrin noudattamaan kronologista järjestystä.   Heti alkuun varoitettakoon, että teksti sisält...

  Lukaistuani pari viikkoa sitten Tuulen viemään ties kuinka monennen kerran, mieleni halaji toisenkin sellaisen kirjan pariin, jonka maailmaan voisi uppoutua oikein kunnolla. Graham Greenen Jutun loppu ei oikein toiminut siinä suhteessa, vaikka ihan kepo tekele sinänsä olikin – se tuntui enemmän vain kevyeltä välipalalta. Yritin jatkaa myös ikuisuusprojektiksi muodostunutta Monte-Criston kreiviä, mutta se ei taaskaan oikein ottanut tuulta purjeisiinsa. Samalla mieleni pohjalla alkoi nakuttaa Kingin massiivinen 22.11.63, niin kuin rakkaat kirjat aina tasaisin väliajoin nakuttavat. Enkä viitsinyt kauan taistella tätä mielihalua vastaan, koska siihen ei ollut mitään syytä. Olen lukenut kyseisen opuksen aikaisemmin muistaakseni kolme kertaa, mutta edellisestä lukemisesta on päässyt vierähtämään jo jokunen vuosi, joten nyt oli sopiva aika verestää muistoja.   Stephen King on jo yli kymmenen vuoden ajan ollut lempikirjailijoitani. Pidän erityisesti hänen värikkäästä...

Olin kerrankin lähes ajan hermoilla ja lukaisin juuri toukokuussa ilmestyneen uusimman Nälkäpeli-kirjan. En ole mikään fanaattinen kirjasarjan fani, mutta luin alkuperäisen trilogian muutama vuosi sitten ja pidin erityisesti kahdesta ensimmäisestä teoksesta. Niinpä tämä esiosakin päätyi ”must read” -listalleni heti kun kuulin sellaisen olevan tekeillä. En ollut silti ajatellut välttämättä hommata teosta omaan talouteeni, ennen kuin kävin hiljattain muusta syystä Suomalaisessa kirjakaupassa shoppailemassa. Tarkoituksenani oli ostaa vain Tiina Saaren ja Maiju Majamaan  Ei jälkeäkään , mutta vastapäisessä hyllyssä nökötti Collinsin uutuus niin houkuttelevan näköisenä, että en millään voinut vastustaa kiusausta. Nälkäpeli-sarja sijoittuu fiktiiviseen Panemin valtioon, joka on noussut luonnonkatastrofeissa tuhoutuneiden Yhdysvaltojen tuhkista. Panem koostuu valtaapitävästä Capitol-pääkaupungista ja kahdestatoista huono-osaisesta vyöhykkeestä. Aikoinaan vyöhykkeiden kapina...

  Minulla on eräs kiinnostuksen kohde, josta en yleensä kylillä huutele: rikokset, erityisesti katoamistapaukset. En tosin väitä olevani mikään aiheen asiantuntija, sillä muistini vuotaa kuin seula eikä juuri mikään tunnu tarttuvan mieleen. Ainakin periaatteessa minun pitäisi kuitenkin tietää kaikenlaista, koska olen kuluttanut vuosien varrella lukuisia tunteja tiettyjen katoamiskeissien parissa. Pääasiallisia tietolähteitä ovat olleet erinäiset ohjelmat, lehtijutut ja Murhainfon keskustelut, joista viimeksi mainittuihin on tosin muistettava suhtautua varauksella. Erityisesti Ylen Kadonneet-sarjan jaksoja on tullut katsottua yhä uudestaan, eikä niihin koskaan kyllästy. Samaan aikaan koen jonkinlaista huonoa omaatuntoa osoittamastani kiinnostuksesta; ovathan nämä minulle mielenkiintoiset ”tapaukset” sentään kadonneiden omaisille elettyä elämää. En kuitenkaan voi itselleni mitään. Katoamiset kiehtovat samalla hieman häiriintyneellä tavalla kuin karmivat asiat yleensäkin. Eivät...