Stephen King: Billy Summers

 

Stephen King on yksi suosikkikirjailijoistani, ja tässä blogissa olen esitellyt häneltä aikaisemmin teokset 22.11.63, Kosketus, Laitos ja Mitä enemmän verta. Noissa teksteissä on tarkempaa analyysiä Kingistä ylipäätään ja suhteestani häneen, joten ei mistään sellaisesta nyt sen enempää – paitsi vähän tuossa myöhemmin. Lähinnä keskityn kuitenkin Billy Summers -teokseen, joka ilmestyi vuonna 2021 eli edustaa varsin uutta Kingiä.

Tulen arvostelussani paljastamaan jonkin verran yksityiskohtia juonesta (en loppuratkaisua), joten lukeminen tapahtuu omalla vastuulla, jos kirja ei ole vielä tuttu.

Asiaan.

”Hyvä mies pahan asialla.

Ahmittava romaani rakkaudesta, kohtalosta ja moraalisesta palkkamurhaajasta, jonka on kostettava vielä viimeisen kerran.

Billy Summers on palkkamurhaaja, joka tappaa vain jos kohde on riittävän paha. Edessä on vielä viimeinen, rahakas keikka. Sitä varten Billyn on omaksuttava kirjailijan peiterooli ja asetuttava pikkukaupunkiin odottamaan. Hän päättää oikeastikin kirjoittaa, sillä vuodet armeijan leivissä ovat näyttäneet hänelle ihmisluonnosta yhtä ja toista. Tosin ei mitään sellaista kuin sotku, joka hänellä pian on siivottavanaan. Eikä taatusti mitään niin ihanaa kuin Alice. Mutta kuka suojelisi Alicea pahoilta miehiltä, jos kaikkein pahin on sittenkin Billy Summers?” (Tammen sivuilta)

Billy on päähenkilönä tavallisuudesta poikkeava verrattuna niin Kingin muuhun tuotantoon kuin kirjallisuuteen ylipäätään. Toki rikollishahmon näkökulmasta kirjoitettuja teoksia on olemassa muitakin, mutta ei se silti mitenkään yleinen sapluuna varsinkaan Kingillä ole. Hänen useimmat päähahmonsa ovat nimittäin olleet ihan hyväntahtoisia ja sympaattisia, joskin ehkä hiukan värittömiä hyvishahmoja ja paha on tullut sitten jostakin ulkopuolelta. Tunnetuista Kingin hengentuotoksista ainakin Hohdossa keskushenkilön olisi kyllä ainakin jossakin vaiheessa voinut luokitella bad guy:ksi, mutta hänet vallannut pahakin oli alun perin ulkoisesta lähteestä peräisin. Billy taas on rikollinen, eikä edes mikä tahansa rikollinen vaan suorastaan murhaaja, mutta kuitenkin empatiakykyinen ja moraalikoodistoa noudattava sellainen. Hänen sijoittumisensa ”hyvikset vs. pahikset” -akselilla ei siis ole mitenkään itsesäänselvää, mikä on varsin virkistävää verrattuna Kingin muuhun tuotantoon – hänellä kun tuo hyvän ja pahan välinen raja on tupannut olemaan suht mustavalkoinen muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Muutenkin Billy on monivivahteinen hahmo; päällisin puolin hän vaikuttaa harmittomalta hölmöltä (silloin kun haluaa), mutta pinnan alla pää leikkaa kuin partaveitsi. Kingin tavanomaista päähenkilön prototyyppiä hän muistuttaa sikäli, että on karmivasta ammatistaan huolimatta ihan hyväntahtoinen ja symppiksenoloinen tyyppi. Kuten muut hahmot luonnehtivat, tarkka pyssysilmä ei ole hänen ainoa vahvuutensa, vaan lisäksi hänellä on kyky tulla ihmisten kanssa toimeen.

Sen lisäksi että päähenkilö poikkesi hiukan totutusta kaavasta, teoksessa ei ollut hirveästi mitään uutta ja ihmeellistä. Toki Billy Summers oli tyyliltään aika romanttinen, eikä siinä ollut juuri mitään pelottavaa, mutta eipä romantiikka tai pelottavuuden himmaaminenkaan ole Kingin kohdalla mitenkään ennenkuulumatonta. Tosin on sinänsä ihan ymmärrettävääkin, että ei kai sitä nyt joka kerta jaksa keksiä pyrkkyä uudestaan, kun on noinkin pitkän uran tehnyt ja tuottelias kirjailija. Lisäksi kunkin kannattaa kirjoittaa siitä mistä tietää, joten on niin ikään ymmärrettävää, että Kingillä esiintyy usein kirjailijan, wannabekirjailijan tai äidinkielen opettajan hommia tekeviä hahmoja. Billy Summers vain kopioitiin asetelmat hiukan liiankin yksi yhteen eräästä tietystä Kingin aikaisemmasta hengentuotoksesta, joka kulkee nimellä 22.11.63. Siinäkin esiintyi nimittäin kirjallisuuden parissa työskentelevä hahmo, joka muutti valheellisen identiteetin turvin pienen yhteisön keskelle asumaan – päällisin puolin ihan tavallista elämää viettämään, mutta todellisena tarkoituksenaan erään henkilön murhaaminen.

Ei teos mikään pelkkä 22.11.63:n salamurhajuonen pastissi kuitenkaan lopulta ollut. Suurin piirtein kolmasosa Billy Summersista meni sen kaavan mukaan, mutta sitten juoni lähti punoutumaan aivan eri suuntaan – valitettavasti sekin vain toi turhan vahvasti mieleeni 22.11.63:n. Eivät kuviot toki aivan yksi yhteen menneet, mutta molemmissa oli kuitenkin väkivaltaisen käyttäytymisen uhriksi joutunut nainen, johon päähenkilö rakastui ja jota tämä joutui hoivailemaan kuntoon. Pohjimmiltaan Billy Summers olikin rakkausromaani, aivan kuin tuo edellä mainittu verrokki. Myös Billyn menneisyyteen liittyvä taustatarina ja sen ilmaiseminen kömpelösti kirjoitetulla kaunokirjallisella virityksellä oli aivan kuin 22.11.63:n sivuilta peräisin. Aikamatkustusaspektia Billy Summersissa ei tosin ollut, mutta eipä se myöskään tuossa "päivämääräkirjassa" ollut kovin keskeinen. Loppua kohti Billy Summers menee sentään selvästi eri raiteille ja siinä kuvattu rakkaustarina on huomattavasti hienovaraisempi kuin Jaken ja Sadien aikoinaan, samaten Billyn muistelemat sotakokemukset olivat käsittääkseni uutta Kingin tuotannossa. Pääsääntöisesti hän kuitenkin sortui mielestäni tällä kertaa liiankin räikeään itsensä toistamiseen.

Eikä siinä vielä kaikki, että kirjan juoni oli osittain kopioitu Kingin aikaisemmasta tuotannosta, vaan se sisälsi myös enemmän aukkoja kuin emmentaalijuusto. Ei onnistuttu perustelemaan riittävän uskottavasti, miksi Billyn piti muuttaa moneksi kuukaudeksi kaupunkiin, jota kaavailtiin verityön tapahtumapaikaksi. Toki koko juonen alkuosalta olisi pudonnut pohja pois, jos näin ei olisi ollut, mutta mitään järkevää tarinansisäistä selitystä ei esitetty. Olisihan Billy voinut vain ilmaantua huudeille sopivalla hetkellä, hoidella tarkka-ampumisen jostakin pöpeliköstä ja kadota sitten kuin tuhka tuuleen ilman että kukaan tietäisi hänestä mitään tai olisi edes nähnyt hänestä vilaustakaan. Niinhän tuollainen verityö kannattaisi hoitaa – ei sillä, että olisin moista asiaa koskaan kummemmin pohdiskellut.

Samaten Billyn myöhempi päätös kuskata kadulle henkitoreissaan viskattu nainen omaan asuntoonsa toipumaan oli enemmän kuin outoa, sillä eihän hänellä itsellään ollut minkään valtakunnan lääkintätaitoja tai -resursseja. Mikäli hän arasteli virkavallan kutsumista kotiseuduilleen, koska oli etsintäkuulutettu ja pelkäsi jäävänsä kiinni aikaisemmasta tihutyöstään, niin eikö ennemminkin olisi kannattanut käydä nakkaamassa nainen vaivihkaa jonnekin syrjemmälle ja kutsua ambulanssi sitten sinne. Siinä toki olisi ollut riskinä, että joku ulkopuolinen olisi nähnyt Billyn raahaamassa tajutonta naista pitkin maita ja mantuja, joten ehkä tuo kirjailijan päähenkilölleen valitsema toimintatapakin oli kuitenkin jollakin tasolla perusteltu, vaikka siinä hiukan juonellisen väkisin vääntämisen makua olikin – ihan jo siitäkin syystä, että nainen ylipäätään satuttiin paiskaamaan juuri Billyn kotitalon edustalle.

Epäuskottavinta tuossa Billyn ja Alicen kuviossa ei silti ollut heidän kohtaamisensa, vaan se millä tavoin heidän suhdettaan lähdettiin kehittämään. Alicella ei kyllä ollut mitään syytä alkaa muitta mutkitta sympata murhaajaksi tietämäänsä ventovierasta miestä, jonka syyttömyydestä hänen kokemaansa raiskaukseenkaan ei ollut täyttä varmuutta, saatika jäädä luuhaamaan tämän nurkkiin ja takertua tähän muutenkin takiaisen lailla kiinni. Luulisi ennemmin, että raiskauksen uhriksi jouduttuaan haluaisi jonkin aikaa pysytellä mahdollisimman kaukana kaikista vastakkaisen sukupuolen edustajista, etenkin tuikituntemattomista sellaisista. Billyn puolelta suhteen alku oli sen sijaan ihan uskottavasti kuvattu: hän otti Alicen siipiensä suojaan, koska tämä toi mieleen hänen vuosia sitten tapetun siskovainaansa. King osoitti taas olevansa muutoin psykologisesti tarkkanäköinen kirjailija, mutta naispuolisten hahmojen asemaan eläytymisessä olisi parantamisen varaa, mistä nuo tarinan epäloogisuudet suurelta osin kumpusivat. Epäloogisuus onkin mielestäni vielä pahempi epäuskottavuuden muoto kuin epärealistisuus, johon King kyllä myös usein on sortunut.

Etenkin Kingin tuoreemman tuotannon tapaan kirja olisi myös kaivannut saksimista rankalla kädellä niin hahmojen kuin myös tarinankerronnan suhteen. Billy tutustui sekä valetyöpaikkansa että kahden eri kotinsa ympäristössä niin moniin eri ihmisiin, että henkilögalleria meni ainakin minun päässäni iloisesti sekaisin. Kun hahmojen määrä on liian runsaslukuinen, he tahtovat myös sekoittua toisiinsa sen sijaan, että nousisivat esiin omina persooninaan. Kirjan edetessä hahmogalleriasta alkoi sitten onneksi karsiutua roppakaupalla vähemmän tärkeitä tyyppejä ja fokus tiivistyi.

Kerronnan osalta olisi taas voitu hiukan typistää etenkin tavanomaisen arjen kuvaamista. Toisaalta kaikki nuo grillijuhlat, ruuanlaitot ja nurmikonhoidot sun muut arkipäiväisyydet saavat kirjan tuntumaan aidolta ja uskottavalta. Määräänsä enemmän ei kuitenkaan jaksa lukea siitä, kuinka joku vain järjestelee uutta kotiaan tai puuhailee muuta aivan jonninjoutavaa. Varsinkin kirjan alku- ja keskivaiheessa tuollainen yhdentekevä jaarittelu vei liikaa tilaa ja esti juonta pyörähtämästä kunnolla käyntiin. Lisäksi runsaslukuiset menneisyyden muistelut tuntuivat turhan irralliselta teoksen muuhun sisältöön nähden ja jarruttivat myös osaltaan juonen etenemistä. Onneksi vauhti alkoi kuitenkin ajan oloon kiihtyä, mutta kyllähän tästäkin teoksesta olisi voinut napsaista ainakin kolmasosan pois juonen siitä mitenkään kärsimättä. Tosin joistakin Kingin kirjoista olen tainnut sanoa, että niistä olisi voinut napsaista puoletkin pois, joten edistystä sinänsä.

Vaikkei Billy Summers siis ainakaan tällaiselle vannoutuneelle Kingin lukijalle tarjonnut mitään kovin maata mullistavaa, vaan edusti niin ideoiltaan kuin puutteiltaankin pääosin ehtaa Stepheniä – niitä päähenkilön pahispiirteitä lukuun ottamatta –, nautin kirjasta silti. Siinä on lämpöä, herttaisia dialogeja ja suorastaan koskettavaakin sisältöä. Loppua kohden teos yltyi aika huimaksi ja Kingin yleinen armottomuus hahmojaan kohtaan loi tiettyä ennalta-arvaamattomuuden tuntua. Hänen kirjansa kun eivät välttämättä pääty hyvin, niin kuin monilla muilla kirjailijoilla, mutta eivät toki aina huonostikaan. Kummin tässä kirjassa sitten kävi, sen jätän jokaisen lukijan itse koettavaksi Billy Summersin sivuilta.