Thomas Harris: Punainen lohikäärme
Olen pyörinyt viime aikoina melko
intensiivisesti kannibaalimurhaaja Hannibal Lecterin maailmassa – ensin
Hannibal-sarjan kaikki kolme tuotantokautta, sitten Red Dragon -elokuva
vuodelta 2002 ja nyt kirsikkana kakun päälle edellä mainittujen
alkuperäisteoksena toiminut Thomas Harrisin kirja. Tätä teosta en ollutkaan
aiemmin lukenut, vaikka myöhemmin ilmestynyt ja suurempaan suosioon noussut
Uhrilampaat onkin minulle tuttu. Uhrilampaista muistan juonen keskeisen
sapluunan jotenkuten, mutta en kovin hyvin henkilökohtaista mielipidettäni
kirjasta, vaikka taisihan se ihan hyvä olla. Punainen lohikäärme on kirjasarjan
avausosa.
Ote takakannesta: ”Rituaalimurhaaja on
tehnyt jo toisen karmean iskunsa täysikuun loisteessa – eikä johtolankoja ole.
Will Grahamilla on poikkeuksellinen
kyky aavistaa rikollisen liikkeitä. Juuri hän vaikuttivat ratkaisevasti
kuuluisan psykopaatin Hannibal Lecterin, Kannibaali-Hannibalin kiinni
saamiseen. Nyt häntä tarvitaan jälleen: hänen on löydettävä murhaaja, ennen kuin
kuu on täysi – tai uusi perhe kuolee.”
Edeltävästi katsomani Hannibal-sarja perustuu alkutekstien mukaan nimenomaan tähän Harrisin kirjaan – ei suinkaan Uhrilampaisiin, eikä edes nimikaimaansa Hannibaliin tai Nuoreen Hannibaliin. Teoksen lukemista suunnitellessani kuvittelinkin, että opus yltäisi suorastaan tiiliskiven mittoihin ja olisi varsin monipolvinen muutenkin, sillä tuossa sarjassa sattuu vaikka mitä ja sen tapahtumat leviävät käsittääkseni useamman vuoden ajanjaksolle.
Yllätyin. Punainen lohikäärme on alle 400-sivuinen, juoni on tiivis ja rakenne suurin piirtein samanlainen kuin Uhrilampaissa myöhemmin. Tässäkin on tutkittavana periaatteessa täysin Hannibaliin liittymätön sarjamurhatapaus, mutta protagonisti katsoo tarpeelliseksi vierailla vankilassa keskustelemassa kuulun psykiatrimurhaajan kanssa tapauksesta. Ilmeisesti suurin osa tv-sarjan sisällöstä – kolmannen kauden Tooth Fairy -kuviota lukuun ottamatta – on sitten peräisin jostakin muusta kirjasta tai ehkä ihan vain tekijöidensä mielikuvituksesta.
Näennäisesti Punainen lohikäärme -kirjan päähenkilönä on varhaiseläkkeeltä puoliväkisin takaisin remmiin revitty FBI:n profiloija Will. Mielestäni varsinaisena pihvinä on silti nimenomaan murhaajan näkökulman valottaminen, mutta itse Hannibal Lecter ei lopulta ole kovin suuressa roolissa. Oikeastaan hänet on ympätty tarinaan vähän väkinäisesti, sillä minulle ei ainakaan selvinnyt, miksi Will piti niin välttämättömänä käydä pallottelemassa keissiä juuri hänen kanssaan, vaikka muitakin tohtoreita olisi ollut saatavilla, eikä varsinkaan se, miksi ihmeessä hän ylipäätään kuvitteli kyseisen psykopaattimurhaajan olevan halukas auttamaan. Eikä hänestä sitten kovin kummoista hyötyä ollutkaan. Minua ei kuitenkaan haitannut Hannibalin vähäiseksi jäänyt anti tarinassa, sillä hän ei missään nimessä ole Harrisin luoman universumin kiinnostavimpia hahmoja – päinvastoin hän on varsin litteä ja yksiulotteinen psykopaatti.
Huomattavasti mielenkiintoisempi tapaus onkin Hammaskeiju, tai siis Punainen lohikäärme, kuten tämän kirjan oma sarjamurhaaja itse haluaa itseään nimitettävän. Traagisen henkilöhistoriansa ja harhaisen ajatusmaailmansa valottamisen myötä hän ei tunnu pelkältä kirjan antagonistilta, vaan hänestä löytyy myös inhimillinen kerros. Siitä huolimatta sanoisin, että Red Dragon -elokuvan näkemys hahmosta oli vieläkin monitahoisempi ja välillä jopa sympatioita herättävä, ehkä ensisijaisesti Ralph Fiennesin erinomaisen roolityön perusteella.
Kuten tekstistäni saattaa mahdollisesti huomatakin, vertasin kirjaa automaattisesti edeltävästi katsomiini sarjaan ja elokuvaan. Koska katselukokemukset olivat niin hiljattain ja Tooth Fairy -tapaus oli esitetty kaikissa formaateissa samaan tapaan, kirjan lukeminen tuntui melko yllätyksettömältä juuri filmatisointien perään. Eikä teoksen juoni ole muutenkaan kovin yllätyksellinen tai sellaiseksi tarkoitettukaan, paitsi tietty loppuhuipennus.
Kirja oli silti itsessään varsin pätevä ja sujuvasti etenevä dekkari. Tykästyin Harrisin kirjoitustyyliin yhä enemmän lukemisen edetessä. Aluksi hänen tapansa kirjoittaa pitkiä dialogirupemia pötköön ilman kuvailua välissä tuntui jotenkin tökeröltä, mutta ajan oloon vaikutuin repliikkien nasevuudesta – tuli hieman Hemingway mieleen. Muutoin kuin dialogijaksojen yhteydessä kuvailuakin oli riittävästi ja se oli laadukasta, mutta mitään pitkiä jaarituksia ei esiintynyt, eli teos oli makaaberista aihepiiristään huolimatta jotenkin kevyt ja helppolukuinen. Shokeeraavat käänteet tarjoiltiin lukijalle erityisen toimivasti, sillä ne oli ujutettu ikään kuin vaivihkaa ja vähäeleisesti virkkeiden sisään ilman mitäään alleviivauksia.
Eli miksen voisi lukea Harrisia lisääkin.

Kommentit
Lähetä kommentti